Projektin osallistujan pohdintoja, vastarinnan muodot ja toivon käytännöt
Prince Duah Agyei
17. syyskuuta 2025, forehopers-lounastauon aikana, osallistuin keskusteluun, joka on jäänyt mieleeni siitä lähtien. Pöydän ympärillä puhuimme tavoista, joilla väkivalta edelleen muokkaa ihmisten liikkuvuutta, usein salaa ja mahdollisuuksien kielellä verhottuna. Huomasimme, että moderni orjuus jatkuu lupausten työpaikoista, paremman elämän houkuttimena tai ulkomailla olevien mahdollisuuksien illuusiona. Keskustelu oli vakava. Muuttoliike ei ole koskaan pelkästään liikkumista, vaan se liittyy myös hyväksikäytön, syrjäytymisen ja epävarmuuden riskeihin. Silti, vaikka ihmisille esitetään kaikki faktat, vaikka he tietävät vaaroista, rikotuista lupauksista, epävarmuudesta, yksinäisyydestä ja mahdollisuudesta jäädä kiinni hyväksikäytön kierteeseen, he silti päättävät lähteä matkalle. Tämä oivallus herätti minussa keskeisen kysymyksen: miksi ihmiset todella muuttavat?
Tähän kysymykseen ei ole helppoa vastata. Kodin jättäminen, rajojen ylittäminen ja tuntemattomaan lähteminen eivät ole pelkästään taloudellisia laskelmia. Ne ovat toivosta, muutoksesta, uudistumisesta ja kodin tarjoamaa enemmän olevasta toivosta kumpuavia tekoja. Samalla tällaiset matkat ovat eräänlaista vastarintaa elinkelvottomia olosuhteita, järjestelmällisen eriarvoisuuden tukahduttavaa painoa ja mahdollisuuksien sulkemista vastaan. Muuttoliike ilmentää siis sekä toivoa että vastarintaa: se on rohkeaa riskien edessä ja luovaa epätoivon edessä. Tämä pieni kuvaus tiivistää laajemman Forms of Resistance & Practices of Hope -projektin, jossa omat tieteelliset panokseni pyrkivät tutkimaan juuri tätä Länsi-Afrikan (afrikkalaisten maahanmuuttajien) keskinäistä suhdetta. Etnografisten keskustelujen ja tietojen keräämisen sekä Tampereen yliopiston kurssin Intersections of Peace, Resistance and Hope (Rauhan, vastarinnan ja toivon risteyskohdat) suunnitteluun ja opettamiseen osallistumisen lisäksi vuoden mittainen osallistumiseni projektiin tuotti kaksi artikkelia, jotka ovat molemmat tällä hetkellä eri vaiheissa arviointiprosessia.
Ensimmäinen artikkeli (yhdessä Angel Iglesias Ortizin kanssa), Resistance and Hope in Balance: Toward a Complementary Conceptual Framework (Vastarinta ja toivo tasapainossa: kohti toisiaan täydentävää käsitteellistä kehystä), syntyi havainnosta, että vastarinnan ja toivon välistä suhdetta on liian usein jätetty liian vähän teoreettisesti tarkasteltavaksi. Vastarintaa pidetään usein hallintaa vastustavana vastarintatoimena, kun taas toivoa pidetään abstraktina, tulevaisuuteen suuntautuvana pyrkimyksenä. Puuttui niiden toisiaan täydentävän luonteen tutkiminen. Afrikan, Aasian ja Pohjois-Amerikan tapauksia hyödyntäen väitimme, että jokapäiväiset vastarinnan teot, olipa kyse sitten kaikkien laillisten keinojen käyttämisestä karkotusta vastaan, kokoontumisesta rajoille vastustamaan erottelua tai epäoikeudenmukaisten päätösten hyväksymättä jättämisestä, eivät ole pelkästään selviytymisen eleitä, vaan niitä ylläpitää toivo. Toisaalta toivo itsessään muuttuu poliittiseksi ja konkreettiseksi vasta, kun se toteutuu tällaisissa jokapäiväisissä vastarinnan muodoissa. Tällä tavoin artikkelissa pyrittiin kurottamaan käsitteellistä kuilua kahden voimakkaan mutta usein erillään olevan diskurssin välillä ja osoittamaan, että toivo ja vastarinta yhdessä mahdollistavat uusia mahdollisuuksia yhteiskunnalliselle ja poliittiselle muutokselle.
Toinen artikkeli, Hope, Resistance, and the Migrant Condition (Toivo, vastarinta ja maahanmuuttajan tilanne), vei tätä käsitteellistä työtä pidemmälle perustamalla sen etnografiseen tutkimukseen, joka koski Länsi-Afrikasta Suomeen muuttaneita maahanmuuttajia. Tässä tutkimuksessa osallistujien kertomukset paljastivat, kuinka toivo ja vastarinta kietoutuvat toisiinsa arkielämässä hauraalla mutta sitkeällä tavalla. Maahanmuuttajat ammentivat toivosta voimaa paitsi alkuperäisenä motivaationa muuttaa, hankkia koulutusta, taloudellisia mahdollisuuksia tai perhe-elämää, myös tukena kohtaessaan syrjintää, syrjintää tai byrokraattisia esteitä. Heidän vastarintansa ilmeni monin tavoin: parlamentille lähetetyillä vetoomuksilla, oikeuden päätöksistä valittamisella, median avulla tapahtuvalla julkisen keskustelun muuttamisella, institutionaalisten esteiden huolimatta jatkamalla akateemista työtä ja joissakin tapauksissa strategisena toimimattomuutena selviytymisstrategiana. Nämä toimet olivat harvoin näyttäviä tai kollektiivisia, mutta ne olivat syvästi poliittisia siinä, miten ne säilyttivät mahdollisuuden vaihtoehtoisiin tulevaisuuksiin. Näissä eletyissä kokemuksissa toivo ja vastarinta eivät ilmenneet erillisinä alueina, vaan toisiaan vahvistavina voimina.
Takautuvasti katsottuna näen 17. syyskuuta käydyn lounaskeskustelun symbolisena lähtökohtana kysymyksille, joita tutkin koko projektin ajan. Se muistutti minua siitä, että vaikka riskit ovat selvät ja vaarat kiistattomat, ihmiset uskaltavat silti muuttaa. Tätä rohkeutta ei voi pelkistää naiiviudeksi tai epätoivoksi. Se on toivon politiikkaa toiminnassa. Maahanmuutto on siis kieltäytyminen paikan, olosuhteiden tai syrjinnän asettamista rajoista. Se on vastustamista, jota kohdistetaan nykyhetkeen, jota pidetään elinkelvottomana, ja väittämistä, että toinen elämä on mahdollinen, vaikka se onkin epävarma.
Tämä pohdinta vahvistaa sen, mitä olen ymmärtänyt tämän projektin kautta: vastarinta ja toivo ovat välttämättömiä seuralaisia sekä muuttavien ihmisten elämässä että heitä tutkivien työssä. Minulle tiede itsessään on tullut toivon täyttämän vastarinnan harjoittamista, vaatimusta tunnustaa syrjittyjen äänten merkitys, teorisoida heidän jokapäiväiset kamppailunsa merkityksellisiksi ja kieltäytyä hyväksymästä systeemisen väkivallan pyyhkimistä pois. Kaksi artikkeliani ovat vaatimattomia panoksia tähän suurempaan pyrkimykseen: yrityksiä teorisoida vastarinnan ja toivon vuorovaikutusta ja dokumentoida, miten tämä vuorovaikutus muokkaa maahanmuuttajien elämää nykypäivän Euroopassa.
Lopulta osallistumiseni projektiin ei ollut pelkästään akateeminen harjoitus, vaan tilaisuus syvälliseen oppimiseen. Se osoitti minulle, että kriittinen suhtautuminen vastarintaan ja toivoon tarkoittaa suhtautumista ihmisten sinnikkyyden ehtoihin epävarmuuden keskellä. Se tarkoittaa sen tunnustamista, että vaikka väkivalta ja syrjintä jatkuvat, niin jatkuvat myös ne jokapäiväiset käytännöt, joiden avulla ihmiset vastustavat ja kuvittelevat vaihtoehtoisia ratkaisuja. Ja ehkä tärkeintä, se muistutti minua siitä, että myös meidän tutkijoiden on ilmentävä vastarintaa ja toivoa, vastustettava epätoivoa instituutioissamme ja pidettävä kiinni toivosta, että työmme voi valaista, vaikkakin vaatimattomasti, polkuja kohti oikeudenmukaisempaa tulevaisuutta. Kun muistelen sitä lounasta 17. syyskuuta, tajuan, että kysymys, jonka silloin esitimme, on edelleen ajankohtainen: miksi ihmiset todella muuttavat? Tämän projektin keskustelut, kirjoitukset ja yhteiset pohdinnat viittaavat vastaukseen. Ihmiset muuttavat, koska jopa vaaran ja pettymyksen edessä he uskaltavat toivoa, ja uskaltamalla he vastustavat.